”Voima syntyy rentoudesta”, opasti seppä Miika Tammisto minua, kun halusin oppia takomaan rautaa.
Rauta lämmitettiin ensin kuumassa ahjossa, ja kokenut seppä tiesi raudan väristä, milloin se oli juuri sopivan kuumaa taottavaksi. Rautakappaleen taottava osa, tässä tapauksessa rautakangen pää, siirrettiin alasimen päälle, ja kädessäni oli vasara, jolla aloin takoa raudan hehkuvaa päätä.
”Voima syntyy rentoudesta”, eli vasaraa ei saanut puristaa, vaan voima lähti siitä, että käsi oli rentona, ja annoin rennon käden ”pudota” vasaran kanssa raudan päälle. Käsi ylös, raudan pään kääntö, käsi alas, klonk. Käsi ylös, kääntö, käsi alas, klank.
”Jokaisella lyönnillä on tarkoitus”, sanoi seppä myös. Jokainen lyönti osui kuumaan rautaan, ja muovasi sitä hiukan.
Kun takomistuokio oli ohi, olin oppinut periaatteen, miten rautaa taotaan. Olin kuitenkin oppinut jotain paljon enemmän, nimittäin saanut sanat valmennusfilosofiani ydinajatukselle. Varmistin, saanko käyttää näitä oppeja myös valmennuksissani, ja sain luvan. Lupasin myös, että tulen kertomaan tätä tarinaa eteenpäin.
”Jokaisella lyönnillä on tarkoitus”, ja jokaisella kysymyksellä ratkaisukeskeisessä keskustelussa on myös tarkoitus. Kaikki turha on riisuttu pois. Mennään suoraan asiaan. Dynaamista, eteenpäinkatsovaa, tulevaisuusorientoitunutta. Ei jäädä tuleen makaamaan, niin kuin se rautakaan ei voinut olla kuumassa ahjossa liian pitkään, tai takomisesta ei olisi tullut mitään.
”Voima syntyy rentoudesta” -tämä tietynlainen paradoksi pätee myös ratkaisukeskeisessä valmennuksessa. Mitä helpompi on olla yhdessä, sen luovempia ajatuksia syntyy. Mitä rennompaa on pohtia tilannetta yhdessä, sen helpompaa on nähdä useampia näkökulmia ratkaisuvaihtoehtoja. Jos joutuu jännittämään tai pelkäämään oman olemisensa puolesta, näkökenttä kaventuu. Kun aistii arvostavan läsnäolon, on helpompi rentoutua ja olla oma itsensä. Tällaiseen ilmapiiriin pyrin kaikissa valmennuksissani, oli paikalla sitten yksi ihminen tai koko työyhteisö.